Kukaan ei kuulu kadulle
Moikka!
Tänään meillä on aiheena rescue-koirat. Koska meillä ei kummallakaan ole kokemusta näistä karvaisista kavereista, me käännyttiin meidän tuttujen puoleen. Jenni, joka kirjoittelee myös Myö.fi-blogia oli valmis kertomaan miten he päätyivät adoptoimaan rescue-koiran ja millaista arki on ollut sen jälkeen.
"Puolitoista vuotta sitten kaksikosta tuli kolmen kopla, kun meidän talouteen saapui odotettu hännänheiluttaja Romaniasta. Ajatus oman koiran hankinnasta oli kypsynyt pitkään mielessä, joten mistään “heräteostoksesta” ei ollut kyse. Mutta miksi päädyimme juurikin rescue-koiraan? Me molemmat olemme varttuneet koiraperheissä, joten koirakaipuu iski lujaa muutaman itsenäisen vuoden jälkeen. Eihän lapsuudessakaan mikään ollut mukavampaa kuin se, että aina kotiin tullessa karvakaveri oli innoissaan vastassa? Nuoli naaman ja rakasti ehdoitta.
Kun aloimme tosissaan pohtimaan koiran hankintaa, pian nousi esille se seikka, ettei meillä kummallakaan ollut mitään ehdotonta suosikkirotua. Ennemminkin puheissamme nousi esiin toiveita koiran koosta (“koiran kokoinen koira, ei sellasta, joka vois vahingossa jäädä jalkoihin”) sekä luonteesta (“sellanen ilonen ja aktiivinen. Että jaksais pitemmänkin matkan kulkea meiän kanssa!”). Näyttelykoiriin emme kumpikaan olleet tottuneet, joten puhdasrotuisuudellakaan ei ollut suurempaa väliä.
Aikamme googlettelimme pentueita ja löytöeläinkoteja, ja jossain kohti hakutuloksissa vastaan tuli myös rescueyhdityksiä. Nämä yhdistykset tekevät töitä sen eteen, jotta yksi kerrallaan ne koirat, jotka on vailla kotia, oikeanlaista ravintoa tai sateensuojaa, saisivat uuden alun uudessa kodissa. Kun perehdyimme asiaan lisää, jumahdimme Rescueyhdistys Kulkurit Ry:n sivuille. Yhdistyksen visio, arvot ja luvat olivat kunnossa, kokemustakin heiltä löytyi jo useamman vuoden ajalta.
Löysimme Kulkureiden sivuilta pentueen, joka oli löydetty erään kylän liepeiltä tammikuussa 2016. Pennut ja heidän emonsa pääsivät paikallisen eläinsuojelijan kotiin ja päätyivät kulkureiden adoptio-ohjelmaan. Sieltä me Assi, nykyinen Nala, sitten löydettiin. Sivustolla kerrottiin pentujen olevan luonteeltaan iloisia, avoimia, ystävällisiä ja sosiaalisia. ”Touhukkaina ja aktiivisina koiran alkuina näistä lapsosista voisi saada mainion harrastuskaverin jos jonkilaiseen lajiin”. Nala vastasi kuvaillun perusteelta niin luonteeltaan kuin ennustetulta kooltaan toivomuksiamme ja mietimme, että miksi ei? Miksi meille, joille rodulla ei ole niinkään väliä, pitäisi teettää pentueita täällä Suomessa, kun muualla on koiria vailla kotia?
Kahlattuamme Kulkureiden sivut muutamaan kertaan etu- ja takaperin läpi kirjoitimme Nalan yhteyshenkilölle motivaatiokirjeen, jossa kerroimme elämäntilanteestamme, aikaisemmista koirakokemuksista ja siitä, miksi halusimme hankkia koiran. Sähköpostiin kilahti vastaus heti seuraavana päivänä, ja Kulkureiden yhteyshenkilö ehdottikin meille prosessin seuraavaa vaihetta eli puhelinpalaveria.
Ensimmäinen puhelu Kulkureiden edustajan kanssa kestikin melkein pari tuntia; käytiin läpi koiranomistajan vastuut ja velvollisuudet, meidän valmiudet sekä rescue-koiriin liittyvät erityiset piirteet. Asiaa oli paljon, eikä sitä kaunisteltu yhtään. Niinkuin ei pidäkään. Koiran hankintaa harkitsevan tulee sata prosenttisesti tajuta vastuunsa eläintä kohtaa, eikä koiraa tule ikinä hankkia hetken mielijohteesta.
Puhelun jälkeen sekä me, että Kulkurit jäimme tahoillamme pohtimaan, onko meillä tarjota sopiva koti kyseiselle koiralle. Ei se mieli muuttunut mihinkään, vaikka pari yötä nukuimmekin ja sulattelimme asiaa. Seuraavassa puhelussa kerroimme päätöksen pitävän ja Nala varattiin meille.Kuukauden päivät sitä sitten päivitettiin sähköpostia joka kymmenen minuutin välein; joko saataisiin tietää lennon päivämäärä? Eihän tautitesteissä nouse mitään vakavaa esiin? Huonoja uutisia ei kuulunut ja pari päivää ennen lennon saapumista saimme viimeisen vahvistuksen, että Nala todella tulee Suomeen.
Lähes puolitoista vuotta sitten elämäämme tassutteli hieman kaikesta äimistynyt pentumainen tohottaja. Kotiutuminen sujui nopeasti ja yliodotusten; Nala otti meidät omakseen lähes välittömästi ja vaikka uusiin paikkoihin ja ihmisiin tutustuminen oli pennulle silminnähden jännittävää, läsnäolomme teki tilanteista helpompia. Tässä ajassa arkajalasta on kuoriutunut varsinainen seurakoira; häntä heiluu vimmatusti jo ovisummerin soidessa; sieltä tulee varmasti uusi rapsuttaja kylään. Ensin tietenkin jokainen vieras pitää muutamalla haukulla haukkua (pitkät miehet runsaammilla haukuilla), ennen kuin eteisestä pääsee pidemmälle. Eihän kunnon vahtikoira heti vieraita sisälle päästä...
Nala on ahkera apukokki keittiössä, siivooja ruokapöydän alla ja paikanlämmittäjä sohvalla. Kohta kaksi vuotiaan luonteesta huomaa sen, miten pentuhössötys on jo jäänyt pikkuhiljaa taakse; toisia koiria kohdatessa meno ei enää ylly riehumiseksi, vaan tutustuminen onnistuu rauhallisesti nuuskien.
Kokoajan yleistyvät rescuekoirat eivät ole onneksi enää niin kummallinen juttu kuin muutama vuosi takaperin. Olen lukenut, että moni rescuekoiranomistaja on kokenut suoranaista ivailua ja moittimista siitä, että on hankkinut itselleen koiran kadulta. On syytelty taudinlevittäjiksi ja käytösongelmaisiksi ilman parempaa tietoa. Esimerkiksi Kulkureiden adoptio-ohjelmaan päässeet koirat testataan ja rokotetaan monia tauteja vastaan, jopa laajemmin kuin suomalaisten pentueiden koirat.
Jokaisen koiran hankintaa harkitsevan tulee punnita omat voimavaransa ja tarkoitusperänsä tarkasti ennen minkäänlaisen koiran hankintaa. On totta, että hylätyt koirat voivat vaatia erityistä huomiointia ja hieman erilaisia koulutusotteita kuin kasvattajalta hankitut koirat. Meille Rescueyhdistys Kulkurit tarjosi loistavan väylän uuden perheenjäsenen hankintaan ja “riskipiskistä” tuli korvaamaton osa meidän arkea. Kiitos siitä, Kulkurit!"
ISO kiitos Jennille, kun jaoit tarinanne myös meidän seuraajien kanssa! :) Jokaisesta meiltä tilatusta KOIRA-t-paidasta tai -hupparista lahjoitamme kolme euroa rescue-koirien eteen töitä tekevälle järjestölle.
Aikamme googlettelimme pentueita ja löytöeläinkoteja, ja jossain kohti hakutuloksissa vastaan tuli myös rescueyhdityksiä. Nämä yhdistykset tekevät töitä sen eteen, jotta yksi kerrallaan ne koirat, jotka on vailla kotia, oikeanlaista ravintoa tai sateensuojaa, saisivat uuden alun uudessa kodissa. Kun perehdyimme asiaan lisää, jumahdimme Rescueyhdistys Kulkurit Ry:n sivuille. Yhdistyksen visio, arvot ja luvat olivat kunnossa, kokemustakin heiltä löytyi jo useamman vuoden ajalta.
Löysimme Kulkureiden sivuilta pentueen, joka oli löydetty erään kylän liepeiltä tammikuussa 2016. Pennut ja heidän emonsa pääsivät paikallisen eläinsuojelijan kotiin ja päätyivät kulkureiden adoptio-ohjelmaan. Sieltä me Assi, nykyinen Nala, sitten löydettiin. Sivustolla kerrottiin pentujen olevan luonteeltaan iloisia, avoimia, ystävällisiä ja sosiaalisia. ”Touhukkaina ja aktiivisina koiran alkuina näistä lapsosista voisi saada mainion harrastuskaverin jos jonkilaiseen lajiin”. Nala vastasi kuvaillun perusteelta niin luonteeltaan kuin ennustetulta kooltaan toivomuksiamme ja mietimme, että miksi ei? Miksi meille, joille rodulla ei ole niinkään väliä, pitäisi teettää pentueita täällä Suomessa, kun muualla on koiria vailla kotia?
Kahlattuamme Kulkureiden sivut muutamaan kertaan etu- ja takaperin läpi kirjoitimme Nalan yhteyshenkilölle motivaatiokirjeen, jossa kerroimme elämäntilanteestamme, aikaisemmista koirakokemuksista ja siitä, miksi halusimme hankkia koiran. Sähköpostiin kilahti vastaus heti seuraavana päivänä, ja Kulkureiden yhteyshenkilö ehdottikin meille prosessin seuraavaa vaihetta eli puhelinpalaveria.
Ensimmäinen puhelu Kulkureiden edustajan kanssa kestikin melkein pari tuntia; käytiin läpi koiranomistajan vastuut ja velvollisuudet, meidän valmiudet sekä rescue-koiriin liittyvät erityiset piirteet. Asiaa oli paljon, eikä sitä kaunisteltu yhtään. Niinkuin ei pidäkään. Koiran hankintaa harkitsevan tulee sata prosenttisesti tajuta vastuunsa eläintä kohtaa, eikä koiraa tule ikinä hankkia hetken mielijohteesta.
Puhelun jälkeen sekä me, että Kulkurit jäimme tahoillamme pohtimaan, onko meillä tarjota sopiva koti kyseiselle koiralle. Ei se mieli muuttunut mihinkään, vaikka pari yötä nukuimmekin ja sulattelimme asiaa. Seuraavassa puhelussa kerroimme päätöksen pitävän ja Nala varattiin meille.Kuukauden päivät sitä sitten päivitettiin sähköpostia joka kymmenen minuutin välein; joko saataisiin tietää lennon päivämäärä? Eihän tautitesteissä nouse mitään vakavaa esiin? Huonoja uutisia ei kuulunut ja pari päivää ennen lennon saapumista saimme viimeisen vahvistuksen, että Nala todella tulee Suomeen.
Lähes puolitoista vuotta sitten elämäämme tassutteli hieman kaikesta äimistynyt pentumainen tohottaja. Kotiutuminen sujui nopeasti ja yliodotusten; Nala otti meidät omakseen lähes välittömästi ja vaikka uusiin paikkoihin ja ihmisiin tutustuminen oli pennulle silminnähden jännittävää, läsnäolomme teki tilanteista helpompia. Tässä ajassa arkajalasta on kuoriutunut varsinainen seurakoira; häntä heiluu vimmatusti jo ovisummerin soidessa; sieltä tulee varmasti uusi rapsuttaja kylään. Ensin tietenkin jokainen vieras pitää muutamalla haukulla haukkua (pitkät miehet runsaammilla haukuilla), ennen kuin eteisestä pääsee pidemmälle. Eihän kunnon vahtikoira heti vieraita sisälle päästä...
Nala on ahkera apukokki keittiössä, siivooja ruokapöydän alla ja paikanlämmittäjä sohvalla. Kohta kaksi vuotiaan luonteesta huomaa sen, miten pentuhössötys on jo jäänyt pikkuhiljaa taakse; toisia koiria kohdatessa meno ei enää ylly riehumiseksi, vaan tutustuminen onnistuu rauhallisesti nuuskien.
Kokoajan yleistyvät rescuekoirat eivät ole onneksi enää niin kummallinen juttu kuin muutama vuosi takaperin. Olen lukenut, että moni rescuekoiranomistaja on kokenut suoranaista ivailua ja moittimista siitä, että on hankkinut itselleen koiran kadulta. On syytelty taudinlevittäjiksi ja käytösongelmaisiksi ilman parempaa tietoa. Esimerkiksi Kulkureiden adoptio-ohjelmaan päässeet koirat testataan ja rokotetaan monia tauteja vastaan, jopa laajemmin kuin suomalaisten pentueiden koirat.
Jokaisen koiran hankintaa harkitsevan tulee punnita omat voimavaransa ja tarkoitusperänsä tarkasti ennen minkäänlaisen koiran hankintaa. On totta, että hylätyt koirat voivat vaatia erityistä huomiointia ja hieman erilaisia koulutusotteita kuin kasvattajalta hankitut koirat. Meille Rescueyhdistys Kulkurit tarjosi loistavan väylän uuden perheenjäsenen hankintaan ja “riskipiskistä” tuli korvaamaton osa meidän arkea. Kiitos siitä, Kulkurit!"
ISO kiitos Jennille, kun jaoit tarinanne myös meidän seuraajien kanssa! :) Jokaisesta meiltä tilatusta KOIRA-t-paidasta tai -hupparista lahjoitamme kolme euroa rescue-koirien eteen töitä tekevälle järjestölle.